Valitse alasivu...
Välähdyksiä Perheniemen evankelisen opiston 90-vuotistaipaleelta
Juhlaluento opiston 90-vuotisjuhlilla 9.11.2014
Päivi Sipponen, rovasti, Perheniemen opiston rehtori 1974-2002
Hyvä juhlayleisö, rakkaat ystävät!
Huomenna 10.11. tulee kuluneeksi päivälleen 90 vuotta siitä, kun erään uuden kansanopiston ensimmäiset oppilaat suunnistivat Kirvun Sairalassa Suninniemessä sijainneen vanhan huvilan suojiin aloittamaan kansanopistotalveaan. Tuossa 48 oppilaan joukossa oli myös vuonna 1902 syntynyt tätini, kummitätini Aino. Heti samana päivänä, joka sattui olemaan myös Martti Lutherin syntymäpäivä, vietettiin siellä myös laajempaa juhlaa, josta asiakirjat kertovat näin: “Valtava oli näky, kun opistolle johtava maantie ja koivukuja oli mustanaan juhlaan saapuvaa yleisöä. Opiston kannattajat ja ystävät, jotka olivat asian puolesta rukoilleet ja uhranneet, tahtoivat tulla Karjalan nuorten kotia katsomaan ja Jumalaa kiittämään. Juhlassa oli silloinkin arvokkaita kutsuvieraita, mm. tuomiokapitulinasessori, rovasti Leo Gummerus ja kansakoulujen tarkastaja, maisteri J.K. Tyrni. Juhlapuheen piti evankelinen kansanopistomies, silloin vielä pastori, M.I. Kuusi.
Uudenvuodenpäivästä 1920 oli evankelisen kansanopiston perustaminen Karjalaan ollut jo vireillä. Opiston sijaintipaikkaa etsittiin ja useitakin vaihtoehtoja tutkittiin, kunnes viimein kesällä 1924 tehtiin Viipurissa kauppakirja liikemies Niukkasen omistamien maapalstojen ja kiinteistöjen ostamisesta kansanopistoa varten. Vaatimattomissa olosuhteissa, mutta suuren innostuksen vallitessa opistotyö alkoi. Kun johtokunta kokoontui opiston alkajaisjuhlapäivänä juhlien jälkeen, kirjattiin pöytäkirjaan mm. tämä pykälä: “Päätettiin, että poikaoppilaat ensimmäisinä käsityötunteinaan tekevät oppilaille pukkisängyt.”
Mutta siitä se alkoi. Kahden ensimmäisen toimintavuoden aikana opiston nimenä oli Karjalan Kannaksen Evankelinen Kansanopisto. Kouluhallitus ei kuitenkaan hyväksynyt tätä nimeä valtionapuun oikeuttavaksi, joten nimeksi valittiin Sairalan evankelinen kansanopisto ja se nimi sitten hyväksyttiin. Näin vaihtuivat myös sinisen opistomerkin kirjaimet: K.K.E.K kirjaimiksi S.E.K.
Oppilaita tuli vuosittain runsaasti. Toisen vuosikurssin 56 oppilaan joukossa oli myös oma isäni, Väinö Puusniekka, joten tämän kansanopiston vaikutus oli monin tavoin mukana perheemme elämässä myös oman lapsuuteni ja nuoruuteni aikana. Oli hienoa saada tavata moniakin opiston ensimmäisten vuosikurssin oppilaita ja kuulla heidän kokemuksiaan ja tarinoitaan. Tälläkin hetkellä elossa on vielä ainakin vuosikurssin 35-36 oppilas, Sirkka Olkinuora, nykyinen Väisälä, joka elää 98-vuotiaana omassa kodissaan Kouvolan keskustassa - siis oppilas lähes 80 vuoden takaa. Vuosikurssit Sairalassa kasvoivat ja tilat alkoivat käydä ahtaiksi. Jo keväällä 1928 kirjattiin johtokunnan pöytäkirjaan näin: “Päätettiin pyytää arkkitehtiä määräämään mahdollisesti rakennettavien uusien rakennusten paikan, ennen kuin puutarhan laittoon ryhdytään.” Vajaan 10 vuoden kuluttua tuosta päätöksestä oli uuden päärakennuksen aika koittanut.
Siitä hankkeesta muutama sana: Työt aloitettiin toukokuun lopussa vuonna 1937. Ja mikä ihmeellistä, jo lokakuun lopussa samana vuonna vihittiin tarkoitukseensa uusi, osittain nelikerroksinen kivirakennus, jossa oli tilaa yli 7300 m3. Opiston ystävien lahjoituksia tuli runsaasti, mm. ns. tiilikivikeräyksen muodossa, jolla hankittiin “satojatuhansia markkoja” uuden päärakennuksen hyväksi. Myös talkootyön osuus oli suuri. Opiston vihkimisen tarkoitukseensa suoritti Viipurin hiippakunnan piispa Yrjö Loimaranta. Historiakirjat kertovat, että tuo päivä oli Karjalan kansan juhlapäivä. Väkeä arveltiin olleen koolla noin 4000 henkeä. Nyt oppilaita voitiin ottaa vastaan 130 ja kaikki paikat täyttyivät. Kun kesällä 1939 Sairalassa oli koko maata käsittävä kansanopistojen opettajien luentokurssi, vieraat arvioivat, että Sairalassa on “maan kaunein kansanopisto”. Voi vain kuvitella, millaista tuskaa tuotti jättää tämä kaikki syksyllä 1939. Uudet oppilaat lähetettiin suoraan työvuoden alkajaisjuhlasta koteihinsa – ja monet omille evakkotaipaleilleen.
Pitkää taukoa opistotyöhön ei kuitenkaan tullut. Johtaja Paavo Telarannalle, alkoi tulla kyselyjä siitä, missä opistotyö jatkuu. Karjalaiset kodit kaipasivat uusissakin olosuhteissa tuttua ja turvallista opiskelupaikkaa. Opistotyö saatiin jatkumaan Salon lähellä, Muurlassa, jonne oli jo ehditty suunnitella uutta kansanopistoa, mutta jota sodan syttymisen takia ei oltu vielä voitu aloittaa. Syksyllä 1940 työ pääsi jatkumaan Muurlassa. Opiston historiikki kertoo tuolta syksyltä: “Työkausi muodostuikin siunausrikkaaksi. Jälleen kajahteli opiston tunnuslaulu: 'Vain Sun veres, Jeesus, on turvana mulla', täällä niin kuin Sairalassakin. Kotiseudun menetys oli puhunut nuorille voimakasta kieltä kaiken ajallisen katoavaisuudesta. Siksi sydämet olivat herkistyneet vastaanottamaan katoamattomia aarteita ja taivaskoti oli tullut ikään kuin läheisemmäksi.”
Opisto toimi Muurlassa kaksi työkautta, kunnes tuli tieto paluun mahdollisuudesta takaisin Sairalaan. Juho Kurki, opiston pitkäaikainen johtokunnan jäsen ja puheenjohtaja, runoilija, kirjoittaa paluusta näin: “Takaisin palaaminen Karjalaan oli elämys, jota annetaan ihmisten vain harvoin kokea. Tuntui kuin olisi ollut unissakävelijä, joka on joutunut lumottuun maahan. Ja monesti havahtui ajatukseen: onko tämä tosiaankin totta. - Näin siitäkin huolimatta, vaikka rakennukset eivät suinkaan olleet siinä kunnossa, jossa ne oli luovutettu talvisodan kynnyksellä. Paljon oli rikottu ja tuhottu, mutta kaikki rakennukset olivat kuitenkin pystyssä.”
Kun siivoukset ja korjaukset oli tehty, päästiin opistotyötä jatkamaan normaalioloissa. Tulevaisuus näytti valoisalta - mutta vain vähän aikaa. Uusi lähtö oli edessä. Vieläkö jaksetaan aloittaa uudelleen? Tuo kysymys oli varmasti polttavana opiston johtokunnan jäsenten, johtajan ja opettajien mielissä. Taas alkoi tulla kyselyjä kansanopisto-opiskelusta tuttujen perinteiden mukaisissa puitteissa. Eikä turhaan! Jo syksyllä 1944 opistotyö käynnistyi Janakkalassa Vanantaan kartanon tiloissa, pääosin parakkiolosuhteissa. Mutta käynnistyi kuitenkin! Vanantaassa opiston juhlat muodostuivat suuriksi ja entisten oppilaiden ja opiston välinen kosketus vilkkaaksi. Opisto muodosti kuin kodin siirtoväelle, joka sen juhlissa ja tilaisuuksissa tunsi olevansa kuin omalla maaperällä.
Vanantaassa toimittiin vuokratiloissa, tilapäisissä olosuhteissa. Opiston hallinnosta vastuulliset alkoivatkin etsiä pysyvää, uutta sopivaa sijaintipaikkaa opistotyön jatkamiselle Etelä-Suomen alueelta. Tässä vaiheessa tuli tieto, että Iitin Perheniemessä vapautuu Perheniemen kartanon päärakennus sivurakennuksineen lähiaikoina eli välittömästi kun alueen ostaneet Valkjärveltä lähtöisin olevat maanviljelijäperheet saavat omat talonsa valmiiksi ja pääsevät muuttamaan niihin. Tärkeä päivä opiston tulevan historian kannalta oli 6. maaliskuuta 1947, jolloin opiston edustajat ja Perheniemen ostoyhtymän edustajat allekirjoittivat kauppakirjan Helsingissä. Syksyllä 1948 opisto pääsi aloittamaan toimintansa Perheniemessä – johtajanaan edelleen Paavo Telaranta.
Opisto oli pääsyt sijoittumaan karjalaisten naapureiden keskelle ja tilat täyttyivät paitsi oppilaista, jumalanpalveluksissa ja muissa tilaisuuksissa myös karjalaisista ja muista paikkakuntalaisista naapureista. Perheniemellä oli sijaintipaikkana monia etuja: Opiston entinen kotipitäjä, Kirvu, oli sijoitettu Orimattilaan ja Mäntsälään. Jääski oli sijoitettu uuden kotipitäjän Iitin naapureihin Elimäelle ja Anjalaan. Näin ollen opisto oli edelleen kuin entisen alueensa ympäröimä. Myös jäljelle jäänyt Karjala oli sitä suhteellisen lähellä. Eräs Sairalassa aikanaan opiston käynyt entinen oppilas kertoo vaikutelmistaan vieraillessaan Perheniemessä: “Mennessämme juhlasaliin oli heti silmiemme edessä tuttu taulu. Se oli ennen Sairalassa. Samoin oli tuttu opiston ommeltu merkki puhujakorokkeella.”
“Meillä on lunastus.” Sanat puhuivat taas samaa selvää evankeliumia kuin aina ennenkin. Kun meillä on lunastus hänen verensä kautta, rikkomusten anteeksisaaminen hänen armonsa rikkauden mukaan, niin silloin meillä on kaikki. Meillä on iankaikkinen elämä.” Näin Kirvussa opiston käynyt entinen oppilas kertoo.
Monta kertaa saatiin opistolle juhlapuhujaksi kouluneuvos M.O. Karttunen. Vierailtuaan opiston työkauden avajaisissa Perheniemessä syksyllä 1956 hän kirjoitti tarkastuskertomukseensa: “Opistolle oli kokoontunut paljon opiston ystäviä, joka osoitti, kuinka suuri ja lämmin kannattajajoukko sillä on. Vaikka se taloudellisesti ei voikaan ratkaisevan paljon uhrata ja auttaa, muodostaa se kuitenkin henkisesti opistolle mahtavan tuen. Se takaa sille olemassaolon oikeuden.”
Opiston nimi muuttui virallisesti nykyiseksi vuonna 1979, entisen sijaintikylän nimestä nykyisen sijaintikylän nimeksi. - Ja sopiihan se erittäin hyvin kristillisen, evankelisen kansanopiston nimeksi.
Aikajanalla on tultu vuodesta 1920, eli opiston kannatusyhdistyksen perustamisesta opistotyön jatkumiseen Perheniemessä vain 28 vuotta. Mitä on tapahtunut täällä vuoden 1948 jälkeen? Siitä te monet, tässä juhlassa mukana olevat, tiedätte paljon myös omakohtaisesti. Perheniemen kartano ympäristöineen on vaikuttavan kaunis sijaintipaikka kansanopistolle. Historiallisesti taustalla on myös Stråhlen suvun aika. Vuosien mittaan on ollut välttämätöntä laajentaa tiloja: Kesällä 1960 piispa Osmo Alaja vihki tämän, silloin uudisrakennuksen, kansanopistotyön käyttöön. Asuntolarakennus valmistui vuonna 1987.
Sain itse tulla mukaan tämän kansanopiston elämään 40 vuotta sitten. Silloin järjesteltiin opiston 50-vuotisjuhlia. Jälkeenpäin ajatellen, 28 rehtorivuoden jälkeen, on ollut suuri merkitys sillä, että myös oman sukuni juuret liittyvät Karjalaan, Kirvuun ja tähän opistoon. Unohtumaton on se hetki, syksyllä 1990, jolloin näin omin silmin ensimmäisen opistolta tehdyn kirvunmatkan yhteydessä isäni, silloin jo edesmenneen, kertoman asian: Meidän niemestämme näkyy opisto. Se oli totta! Syksystä 1990 lähtien toteutetut matkat kirkkopyhineen ja Kirvu-juhlineen ovat olleet monille tärkeitä käyntejä omilla tai vanhempien lapsuuden ja nuoruuden kotipaikoilla. Entisen oppilaan ja johtokunnan jäsenen, Toveritoimikunnan puheenjohtajan Pertti Laaksosen aktiivista toimintaa näiden matkojen ja koko opiston hyväksi on mahdotonta jättää mainitsematta.
Sitä, mitä kuluneen 90 vuoden aikana on tämän kansanopiston työn tuloksena syntynyt, on mahdotonta tietää tai edes kuvitella. Opiston toiminta on vastannut aina niihin tarpeisiin, jotka ovat olleet tärkeitä ja ajankohtaisia. Tiedän, että lukemattomat ihmiset ovat löytäneet polun pään omaan elämäntehtäväänsä, nuoret vahvistuneet aikuiseksi kasvamisessa, saaneet rohkeutta omien lahjojensa edelleen kehittämiseen. Yli 20 vuoden aikana minulle oli henkilökohtaisesti erityinen ilo seurata musikaalisesti lahjakkaiden nuorten taitojen lisääntymistä ja heidän pääsyään musiikin ammatillisiin opintoihin ja sitä kautta mm. kanttoreiksi ja musiikinopettajiksi tai muutoin musiikin ammattilaisiksi. Kaiken kaikkiaan erilaiset opintokokonaisuudet ovat valmentaneet aikaisemmin etenkin nuoria, ja nyt jo vuosikymmenien ajan kaikenikäisiä aikuisia erilaisiin ammatteihin, ammatinvaihtoon, upeisiin harrastuksiin ja vapaaehtoistehtäviin. Kristillisyys, evankelisuus on toteutunut eri aikoina eri tavoin, mutta aina se on ollut ja sen tulee olla perustana ja lähtökohtana kaikelle toiminnalle.
Minulla on ollut ilo vuosikymmenien kuluessa tavata ja tunteakin kaikki edeltäjäni ja myös seuraajani, aina opiston ensimmäisestä johtajasta Martti Savelaisesta lähtien. Toivo Rapelin suurta merkitystä opiston johtajana ja pitkäaikaisena johtokunnan jäsenenä ei voi sivuuttaa. Paavo Telaranta kuljetti opistoa evakkovaiheiden läpi Kirvusta Perheniemeen toimien vielä täälläkin johtajana 15 vuoden ajan. Esa Lipastin rehtorikausi sijoittui kansanopistojen murrosvaiheisiin. On hienoa, että hän on jaksanut pitää yhteyttä entisiin oppilaisiinsa vuosikymmenien ajan, erityisesti Palmusunnuntain Toveripäivillä. Rehtori Petri Välimäki on päässyt täällä jo hyvään alkuun ja toivotankin voimia ja siunausta tämän kansanopiston eteenpäin viemiseen kohti l00-vuotisjuhlaa. Sadat opettajat, henkilökuntaan kuuluvat, ovat olleet luomassa kokonaisuutta. Jokaisen osuus on tärkeä. Uskon ja tiedän, että tämä työ vaatii paljon, mutta myös antaa paljon erityisesti sille, joka syttyy tällaisesta tehtävästä ja paneutuu siihen sydämestään.
Haluan päättää tämän esityksen Juho Kurjen säkeisiin jotka hän on kirjoittanut erääseen opiston juhlaan, melko pian opiston Perheniemeen kotiutumisen jälkeen:
“Olemme Herra, tässä edessäsi. On opistolla taaskin oma maja.
Sun kätes kantoi, Herra, voiman käsi. Edelleen itse asiaasi aja.
Ne vaikka meiltä peittyy uudet päivät. On armos äärettömyys sama aina.
Siis kiitos niistä, jotka taakse jäivät. Ja vastaisetkin vain on uusi laina.
Ja kiitos, Jeesus, kiitos kylväjistä. Ja kiitos, kiitos kylvetystä maasta.
Ja kiitos kypsyneistä hedelmistä. Ja veren armostasi autuaasta.”
Päivi Sipponen