Tekeekö nykyinen someyhteiskunta kumppanin valinnasta aikaisempaa vaikeampaa?
Meille tulee jatkuvasti vastaan kuvia onnellisista pareista, kauniista kodeista, matkoista, yhteisistä harrastuksista ja romanttisista hetkistä. Samalla deittimaailma antaa helposti tunteen, että vaihtoehtoja on loputtomasti. Jos tämä ihminen ei aivan vastaa toiveitani, ehkä seuraava vastaa.
Haemmeko me jo valmiiksi liian täydellistä kumppania?
Ja mitä tapahtuu, kun lähdemme parisuhteeseen tällaisen mielikuvan kanssa?
Alussa toisessa näkee helposti paljon sellaista, mitä toivoo näkevänsä. Rakastuminen myös tekee meille hyvää. Toisesta tulee erityinen. Korkea veisu puhuu rakastetusta juuri näin: ihaillen, kaivaten, lähes häkeltyneenä toisen kauneudesta.
Siinä on jotakin valtavan kaunista.
Mutta sitten tulee arki.
Tulevat työpäivät, väsyneet illat, raha, siivoaminen, ruokaostokset, lapset tai lapsettomuus, erilaiset tarpeet ja erilaiset tavat käyttää aikaa. Tulevat myös ne hetket, jolloin toinen ei ymmärräkään minua ilman sanoja.
Ja ehkä siinä alkaa yksi parisuhteen vaikeimmista vaiheista.
Pystynkö rakastamaan toista sellaisena kuin hän todella on – en vain sellaisena kuin kuvittelin hänen olevan?
Tämäkin on kiinnostava kysymys. Parisuhteessa ollaan yhdessä, mutta eihän toisen pitäisi lakata olemasta oma itsensä.
Kuinka paljon puolison pitäisi ajatella kuten minä? Kuinka paljon tehdä asioita niin kuin minä tekisin? Entä jos toinen tarvitsee omaa aikaa enemmän kuin minä? Tai puhuu vähemmän? Tai suhtautuu rahaan, työhön, läheisyyteen tai vaikka uskoon eri tavalla kuin minä?
Missä kohtaa erilaisuus on rikkautta ja missä kohtaa siitä tulee solmu?
Ja sitten tulee vastuu.
Kenen vastuulla parisuhde oikeastaan on?
Helposti ajattelemme, että suhde olisi hyvä, jos toinen vain muuttuisi vähän. Kuuntelisi paremmin. Olisi enemmän läsnä. Osallistuisi enemmän. Puhuisi enemmän. Tai ehkä puhuisi vähän vähemmän.
Mutta joskus joutuu kysymään myös itseltään: mitä minä tuon tähän suhteeseen?
Miten minä puhun toiselle? Kuuntelenko oikeasti? Annanko toiselle tilaa? Osaanko sanoa, mitä tarvitsen, vai odotanko, että toinen arvaa?
Ja miten vastuut jaetaan?
Niidenhän ei tarvitse jakautua joka hetki tasan. Elämäntilanteet muuttuvat. Välillä toinen joutuu kantamaan enemmän. Mutta jos toinen kantaa pitkään eikä siitä puhuta, syntyy helposti katkeruutta.
Silloin riita tiskikoneesta ei ehkä olekaan riita tiskikoneesta.
Sen alla voi olla paljon suurempi kysymys:
Näetkö sinä minut?
Huomaatko, mitä minä teen?
Olenko minä sinulle tärkeä?
Me emme myöskään tule parisuhteeseen tyhjinä tauluina.
Mukana tulee oma perhehistoria.
Miten meidän kodissamme riideltiin? Vai riideltiinkö koskaan niin, että lapset näkivät sen? Puhuttiinko tunteista? Pyydettiinkö anteeksi? Oliko turvallista näyttää heikkoutta? Saiko olla vihainen? Saihan olla surullinen?
Entä tulinko minä lapsena nähdyksi ja kuulluksi?
Nämä asiat kulkevat mukanamme, usein paljon enemmän kuin itse ymmärrämme.
Jos olen oppinut, että ristiriita merkitsee vaaraa, saatan vetäytyä heti kun puoliso korottaa ääntään. Jos taas olen oppinut, että asioista puhutaan voimakkaasti ja sitten jatketaan elämää, en ehkä edes ymmärrä, miksi toinen säikähtää.
Sama tilanne näyttää meille aivan erilaiselta.
Siksi joskus olennaisin kysymys ei ehkä olekaan, kumpi on oikeassa.
Vaan mitä tässä tilanteessa tapahtuu minulle – ja mitä tapahtuu sinulle?
Ja sitten ovat tunteet.
Tunnemmeko me edes omia tunteitamme?
On helppo sanoa olevansa vihainen. Mutta mitä vihan alla on?
Pettymys? Pelko? Yksinäisyys? Kokemus siitä, ettei kelpaa? Tai siitä, ettei enää ole toiselle tärkeä?
Jos en itse tunnista sitä, on aika vaikea kertoa siitä puolisolle.
Silloin suusta tulee helposti: sinä aina tai sinä et koskaan.
Ja siitä se solmu taas kiristyy.
Pitkässä parisuhteessa niitä solmukohtia ehtii tulla monenlaisia.
Lapset, työ, raha, uupumus, sairaus, seksuaalisuus, uskottomuus, erilaiset hengelliset polut, ikääntyvät vanhemmat, tyhjenevä koti.
Joskus ei tapahdu mitään dramaattista.
Huomataan vain, että vuodet ovat menneet ja olemme hoitaneet kaiken tarpeellisen hyvin.
Mutta missä vaiheessa me kaksi jäimme taka-alalle?
Nuoremmassa parisuhteessa kysymykset voivat olla toisenlaisia. Sitoudummeko? Miten rakennamme yhteisen elämän? Miten raha jaetaan? Entä ystävät, työ, some, läheisyys ja oma tila?
Solmuja syntyy siis eri kohdissa elämää.
Eikä solmu minusta välttämättä tarkoita, että parisuhde olisi huono.
Se voi tarkoittaa myös sitä, että elämää on eletty yhdessä.
Mitä Raamattu sanoo miehestä ja naisesta.
Jeesus palauttaa avioliitosta puhuessaan ajatuksen siihen, että kaksi ihmistä liittyy yhteen. Korkea veisu taas näyttää rakkauden, jossa toista katsotaan ihaillen ja haluten.
Mutta Raamattu ei kyllä kuvaa ihmisistä muutenkaan kovin siloiteltua kuvaa.
Ihmiset pettyvät, loukkaavat, pelkäävät, tekevät väärin, antavat anteeksi ja yrittävät uudelleen.
Ehkä siinä on yksi kristillisen parisuhdekäsityksen tärkeistä ajatuksista.
Me emme etsi täydellistä ihmistä.
Koska sellaista ei ole.
Ehkä yksi tärkeimmistä kysymyksistä ei olekaan vain se, löysinkö oikean ihmisen. Vaan myös tämä:
Miten minä opin rakastamaan tätä ihmistä, joka kulkee rinnallani?
Se ei tarkoita sitä, että kaikkea pitäisi hyväksyä. Rakkaus ei tarkoita väkivallan, alistamisen tai turvattomuuden sietämistä. Rajatkin kuuluvat rakkauteen.
Mutta tavallisessa parisuhteen keskeneräisyydessä tarvitaan aika paljon armoa.
Toista kohtaan.
Ja itseä kohtaan.
Ehkä solmujakaan ei aina kannata yrittää vetää väkisin auki.
Joskus täytyy pysähtyä katsomaan, mistä langat tulevat.
Mitä meille tapahtui?
Mitä minä tunsin?
Mitä sinä tunsit?
Mitä olisin tarvinnut?
Ja ehkä kaikkein tärkeimpänä:
Haluammeko edelleen kääntyä toisiamme kohti?
Perheniemessä järjestettävässä Solmuja parisuhteessa -viikonlopussa 16.-18.10.2026 pysähdytään juuri näiden kysymysten äärelle. Tarkoitus ei ole etsiä täydellistä parisuhdetta, vaan ymmärtää paremmin itseä, toista ja niitä kohtia, joihin yhteisessä elämässä joskus syntyy solmuja.